Auttamista vai psykologista sodankäyntiä?

Luin erään kommentin, jossa kauniisti sanottuna ihmeteltiin työttömän saamattomuutta ja sitä seikkaa, että työtön syyllistää omasta tilanteestaan kaikkia muita henkilöitä paitsi itseään, vaikka ainoa syyllinen on työtä vieroksuva työtön itse.

Ensiksi täytyy ihmetellä ihmisten kykyä syyllistää toista ihmistä, koska pitäisi sillä suppemmallakin aviotoiminnalla pystyä päättelemään, että jokainen valitsee aina sen palkkatyön mieluummin kuin nöyryyttävän kohtelun tai eri nimikkeillä tehtävän palkattoman työn. Miksi kukaan tekisi mieluummin töitä palkatta, jos todellakin olisi mahdollisuus saada palkkaa tehdystä työstä, jolloin olisi varaa myös elää omaan elämäänsä? Miksi kukaan haluaisi, että hänen työntekoaan ei arvosteta vaan hän erityisesti haluaisi, että hänen työpanostaan väheksyttäisiin palkattoman arvoiseksi? En oikeastaan usko, että työttömiä syyllistävät edes itse uskovat esittämiinsä väitteisiin työttömien elämän autuudesta, koska silloin he itse hakeutuisivat siihen autuuteen – sen sijaan, että edelleen rasittaisivat itseään säännöllisen kuukausipalkan nostamisella. Ei tarvita kuin irtisanoutuminen työpaikasta, niin joku onnellinen työnhakija saa häneltä vapautuvan työpaikan.

Olen usein miettinyt, miten työvoimavirkailijat kykenevät kyykyttämään työtöntä työnhaun tuloksettomuuden perusteella ja samaan aikaan he itse nostavat palkkaa tuloksettomasta työstä. Eiköhän TE-toimiston henkilökunnan työtehtävien eräs keskeinen tavoite ole edistää työttömien työllistymistä palkkatyöhön, joten ansiokas työttömien kyykytys on itse asiassa negatiivista työpanosta. Tuskin yksikään virkamies uskaltaisi todeta TE-toimiston henkilökunnan työtehtävien tavoitteeksi lisätä työttömien palkatonta työtä ja käyttää työttömän suostutteluun tarkastelua kestämätöntä suostuttelua, vaikka sitä se on ollut jo vuosien ajan.

Täytyy rehellisesti tunnustaa, että on tullut usein mietittyä, miksi ihmeessä työvoimavirkailijan tai sosiaalityöntekijän ”avun” vastaanottaminen on niin tyrmäävää, lamaannuttavaa ja masentavaa. Miksi ihmeessä kaiken ”auttamisesta” johtuvan ajallisesti lyhyen paperisodan suorittaminen aiheuttaa pitkään jatkuvan stressin ja unettomia öitä? Miksi ei voisi vain unohtaa koko tilanteen ja jatkaa eteenpäin normaalia elämää heti sen jälkeen, kun paperit on laadittu ja lähetetty. Miksi odottaa uutta ”auttamisen” muotoa, koska asialle ei voi etukäteen mitään, ja paskat voi siivota vasta kun ne on läväytetty kasvoille. Miksi kärsiä asiattomasta kohtelusta, kun se on pakko kestää tai vastareaktio oikeuttaa antamaan vielä pahempaa ”lisäapua”.

Normaalisti ihmisellä on ELÄMÄ, johon kuuluu välillä ikäviäkin asioita, mutta se ELÄMÄ auttaa pääsemään asiasta ylitse ja jatkamaan ELÄMÄÄ. Työtön on Catch-22 tilanteessa, jossa oma ELÄMÄ ei ole sallittua ilman tukien menettämisen uhkaa ja samaan aikaa sen ELÄMÄN puuttuminen oikeuttaa kohdistamaan työttömään lisää ”auttamista”. Työttömän elämä supistuu olemattomiin jo taloudellisesta pakosta, mutta tämän lisäksi työttömän elämän pitää pysyä tukien saamisen määrittelemien ehtojen rajoissa:

Vain työvoimavirkailijan hyväksymää opiskelua tai menettää tuet, vapaaehtoistyö voi viedä tuet, pieni puuhastelu puolison yrityksessä voidaan tulkitaan työllistymiseksi puolison yritykseen, marjastus voi viedä tuet… mistään et saa sitovaa ennakkopäätöstä vaan oikeus tukeen harkitaan tapauskohtaisesti vasta siinä vaiheessa, kun mahdollisuus tukien eväämisen on jo olemassa.

Wikipediassa löytyy tietoa psykologisesta sodankäynnistä:

”Psykologiset operaatiot voivat olla näytösluonteisia voimannäyttöjä, joilla on tarkoitus osoittaa omaa ylivoimaa tai taistelukykyä.”

Kun ”auttamisessa” ei ole kyse todellisesta auttamisesta vaan täysin järjettömästä toiminnasta, niin väistämättä tilanne muistuttaa vain tahtojen sotaa, jossa työvoimavirkailija ja sosiaalityöntekijä osoittavat oman tahtonsa ylivoimaisuuden.

”Tällöin taistelusta annettu kuva voi olla lopputulosta tai sen saavuttamisen taloudellisuutta tärkeämpi.”

Yhteiskunnan varoja tuhlataan avokätisesti työttömän ”auttamiseen”, mutta  annetaan sellaista apua, jolla varmistetaan ettei työtön ehdi tai pysty työllistymään vaan pysyy jatkossakin ”autettavana”.

”Tehdään teko, jonka toivotaan johtavan paheksuttavaan vastatoimeen. Tällaista toimenpidettä, jossa toinen osapuoli pyritään saamaan ylireagoimaan, jotta sitä voitaisiin julkisesti paheksua, kutsutaan provokaatioksi.”

Työttömiä kohdellaan asiattomasti ja muutamia kertoja jonkun ihmisen sietoraja on ylittynyt työvoimatoimistossa ja sosiaalitoimistossa, jolloin on päästy paheksumaan työttömän reagointia.

”Vanhoja ja edelleen käyttökelpoisia psykologisen sodankäynnin välineitä ovat huhut, pelottelu (pelottavan näköiset aseet ja kypärät), suostuttelu, taivuttelu, oman voiman suurentelu, lentolehtiset, kirjat, lehdistö ja elokuvat.”

Huhuja työttömien alkoholisoitumisesta, mielenterveysongelmista, laiskuudesta, passiiviisuudesta ja saamattomuudesta on levitetty vuosikausia, mutta tämä on viety jo astetta pidemmälle. Pelottelu tukien menetyksellä on ehkä tehokkain keino ”auttaa” työtöntä. Työttömän suostuttelu ja taivuttelu on ollut rutiinia jo vuosia. Voiman suurentelu eli lain antaman vallan suurentelu: Työtöntä vaaditaan allekirjoittamaan suunnitelmia, joiden sisällön väitetään määräytyvän lain perusteella ja samaisen lain väitetään antavan oikeuden evätä tuet ellei työtön suostu allekirjoittamaan – vaikka laki korostaa yhteistyötä ja edellyttää sellaista suunnitelmaa, joka edistäisi työttömän työllistymistä ja oman elannon ansaitsemista. Televisiosta ja lehdistä löytyy aika ajoin työttömiä leimaavia ja syyllistäviä uutisia/juttuja.

Jos käytetään psykologisen sodankäynnin keinoja auttamiseen, niin todellisesta auttamisesta tuskin voidaan puhua ja lopputulokseksi ei edes pitäisi odottaa mitään hyvää.

Mainokset