Miten työttömäksi jäädään… osa 3.

Suurin este työllistymiselle on kuitenkin nykyinen työllistämispolitiikka.

Kerron esimerkin onnellisesta työllistymisestä:

Nuori suoritti kaksoistutkinnon eli kirjoitti ylioppilaaksi ja suoritti samanaikaisesti ammatillisen tutkinnon. Palkatonta työharjoittelua löytyi ja myöskin katteettomia lupauksia työpaikan saamisesta. Tämän nuoren haaveissa oli jo lapsesta lähtien suorittaa yliopistotutkinto, jonne sisäänpääsy ei ollut – eikä ole vieläkään – kaikkein helpointa. Lukuvuoden verran opiskelua kansalaisopistossa ja yliopiston ovet aukenivat. Tutkinnon suorittaminen onnistui nopeasti, koska kansalaisopiston opintosuoritukset hyväksyttiin suoritetuiksi myös yliopistossa ja opiskelu oli ympärivuotista, koska yrityksestä huolimatta kesätöitä ei löytynyt.

Tutkinnon suorittamisen jälkeen löytyi pienellä viiveellä työpaikka, jonka myötä opiskelijalle tuli eteen opiskelujen jälkeen jo toinen satoja kilometrejä pitkä muutto. Työpaikan vastaanottamisen vuoksi auton hankkiminen oli välttämätöntä. Isän avustuksella ostettiin auto, jossa myyjä myi 2500 eurolla auton, jonka oli hieman aiemmin ostanut 500 eurolla. Jokainen ymmärtää, että toisen auton ostaminen tuli ajankohtaiseksi jo ennen työpaikan vastaanottamista, joten seuraavaksi ostettiin vanha auto, jossa oli vähän ajokilometrejä. Autosta maksettiin ajokilometrien perusteella eikä vuosimallin perusteella, ja muutenkin siinä vaiheessa tuli ajankohtaiseksi ottaa autolainaa. Valitettavasti työpaikka ei ollut pitkäkestoinen, koska työnantajalla oli henkilökohtaisia ongelmia, joka taitaa nykypäivänä olla yleinen ongelma yhden työntekijän yrittäjillä. Viimeinen niitti arkkuun oli tieto, että työnantaja oli hakenut, ja saanut nuoren työllistämiseen palkkatukea TE-keskuksesta, joten siihen loppui asiattoman kohtelun sietäminen, jota nuori oli kestänyt lähinnä työstä saatavan palkan voimin (koki, että hänen ammattitaitoaan kuitenkin arvostetaan kun hänelle maksetaan palkkaa ja hän myös tunsi olevansa kiitollisuusvelkaa työnantajalle ensimmäisen työpaikan antamisesta).

Nuori haki töitä ja onnistui pääsemään työhaastatteluihin, mutta uutta työpaikkaa ei aivan heti järjestynyt. Lopulta uusi työpaikka löytyi useiden satojen kilometrien päästä, mutta palkka oli vain vähän työttömyyskorvausta suurempi. Nuori kuitenkin pitää valitsemastaan työstä, joten palkan pienuus ei ollut ongelma. Äidin kukkaroon oli turvauduttava kun piti lähteä työmatkalle tai oli yövyttävä hotellissa, koska työnantaja hyvitti aiheutuneet kulut jälkikäteen ja pieni palkka ei riittänyt edes elinkustannuksiin. Jonkin ajan kuluttua työnantaja päätti, että nuoren vakituinen työskentelypaikka siirtyy sivupisteeseen, joten nuoren piti jälleen kerran muuttaa satoja kilometrejä. Nuori sai kuulla tutuilta hyviä neuvoja ettei pidä myydä omaa osaamistaan liian halvalla, joka ei luultavasti ollut kovin mukavaa kuultavaa nuoren taloudellisesti erittäin tiukassa elämänvaiheessa. Auton myynti tuli ajankohtaiseksi ja lopulta tilanteessa auttoi isoisä, joka osti auton ja antoi kuukausittain rahat autolainan maksamiseen.

Nuori opiskeli työn ohessa ja lopulta irtisanoutui työstään, koska siirtyi valtion palkkalistoille, jonka myötä myös ammatillinen pätevyys lisääntyi. Vuoden kuluttua nuori muutti jälleen kerran satoja kilometrejä takaisin edelliseen työpaikkaansa. Nyt uuden työsopimuksen myötä maksettu palkka oli inhimillisempi.

Hyväosaiset eivät huomaa edellisessä yhtään mitään erikoista, koska nuori kuitenkin työllistyi. Nuori työllistyi RAHALLA, jota useammilla työttömillä ei ole. Tämän nuori oli etuoikeutetussa tilanteessa, jossa sukulaisilta saadut rahalliset tuet mahdollistivat kuusi satoja kilometrejä pitkää muuttoa ja auttoi elinkustannuksissa, kun palkka ei kattanut edes välttämättömiä elinkustannuksia. Nuoren sukulaiset tavallaan mahdollistivat ”menestyvän yrittäjän” työllistää alipalkatun työntekijän, vaikka yrittäjällä olisi ollut taloudelliset mahdollisuudet ja moraaliset velvollisuudet maksaa työntekijälleen kunnon palkkaa.

Suurimmaksi työllistymisen esteeksi on muodostunut työnantajien odotukset saada yhteiskunnan tukia ja työnantajien oikeudet maksaa työntekijöille liian pientä palkkaa, joiden avulla yrittäjän oma omaisuus kertyy nopeammalla vauhdilla.

Kun työvoimavirkailijat eivät puolla harkinnanvaraisia tukia tai työttömällä ei ole elinkustannuksiin rahaa syytäviä sukulaisia, niin työttömän työllistyminen on mahdotonta. Edellistä ei paikata millään työttömän aktiivisuudella, asenteella tai kotikasvatuksella. Ja kuten tiedetään, yhteiskunta auttaa ja kannustaa työtöntä lähinnä viemällä ne viimeisetkin rahat, jotka eivät kata edes elinkustannuksia, saati, että rahat riittäisivät nykytilanteen mukaiseen työllistymiseen.

Usein keskustelupalstoilla tivataan, mitä sitten pitäisi tehdä työllisyystilanteen parantamiseksi?

Vastaus on hyvin yksinkertainen:

  1. Kaikki yrittäjälle maksettavat koulutus ja työllistämistuet on poistettava. – Uuden työntekijän etsimiseen ja palkkaukseen liittyvät kustannukset kuuluvat työnantajalle.  Työntekijän etsimisestä aiheutuvia kuluja voisi hyvittää myöhemmin verotuksen yhteydessä, jolloin yhteiskunta tavallaan takautuvasti tukisi yrittäjää. Oleellista on, että tuetaan menestyvää veronsa maksava yrittäjää ja huonosti menestyvä yrittäjä ei voi työllistää tukien avulla, jolloin markkinarako avautuu nopeammin menestyvälle yrittäjälle.
  2. Työnhakijoille pitäisi myöntää tukia työn perässä muuttamiseen, mutta ei pärstäkertoimen perusteella vaan kaikille tiettyjen ehtojen täyttyessä.
  3.  Ilmaistyöntekijöiden välittäminen on lopetettava kokonaan. Työllisyyskursseihin ei saa liittyä palkatonta työntekoa. Kun työnantajien ovella ei ole palkattomiin töihin tulevien jonoa, niin työpaikkaan on palkattava työntekijä ja sadaan yksi veronmaksaja lisää.
  4. Työstä on maksettava sellainen palkka, että se riittää kaikkiin elinkustannuksiin ja vähän riittää tuhlattavaksi tai jää säästöön.

… siis aivan päinvastoin kuin ollaan viimeiset vuosikymmenet tehty.

Mainokset